Superin Silja Paavola kirjoittaa (AP 10.2.20), että STM on löytänyt rahat ja hoitajat lakisääteisen tehostetun hoivan mitoituksen nostoon 0,7:ään. Hänen mukaansa hoivan laatuhaasteet ratkeavat hoitajien määrää lisäämällä ja erottamalla ”hoito” asiakkaiden arkipäivän auttamisesta ja tukemisesta.
Allekirjoitamme kaikki sen, että vanhojen ihmisten oikeus inhimilliseen elämään on turvattavana loppuun saakka. Elämän loppumetreillä vanhukset kaipaavat eniten läheisiään ja ystäviään, toisen ihmisen apua oman toimintakyvyn heikennyttyä ja mielenvirkeyttä.
Palvelutaloon pääsyn kriteerit ovat jo nyt tiukat ja siellä ollaan tällä hetkellä alle 2 vuotta. Tehostetusta hoivasta ei kotiuduta kuntoutuneena eikä vanhuksen toiveet muutu, vaikka kotiosoite muuttuukin omasta kodista yhteisökotiin.
Rajallisten resurssien tilanteessa on päättäjien arvovalinta osoittaa käytettävissä olevat varat siten, että ne luovat mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Onko ministeriön laskentayksikkö arvioinut montako kuukautta lisää elinaikaa ja parempaa arkea lisähoitajat tehostetussa hoivassa tuovat kun lääketieteellistä hoitotyötä lisätään? Tai kuka kärsii kun rahat mitoitukseen on otettava vähävaraisten sairausvakuutus- ja lääkekorvauksista? Tai hoivan reunaehtoja kiristämällä yritysten ja järjestöjen jo nyt vaikeuksissa olevista yksiköistä? Mikä takaa digitalisaation 20 miljoonan säästöt vuoteen 2023 mennessä?
Lakiesitys naulaa lisäresurssit ikääntyneiden palveluiden yhteen siivuun vaihtoehtoja miettimättä. Ympärivuorokautisen hoivan 50 000 asiakasta ottaa 2/3 resursseista. Moninkertainen ja osin yhtä huonossa kunnossa oleva kotihoidon asiakasjoukko joutuu tyytymään 1/3:aan. Useammat seikat osoittavat, että ongelmien kuntoon laittaminen asiakas edellä on jäänyt toisarvoiseksi ja ohjaavat arvot liittyvät poliittisten lupausten lunastamiseen.
Erityisen pelottavaa on se, että varsinaiset ikääntymisen vaikutukset ovat vasta edessäpäin. Palveluiden tarve tulee olemaan korkeimmillaan vasta alkaneen vuosikymmenen loppupuolella suurten ikäluokkien myötä. Saman aikaisesti työelämään tulevat ikäluokat ovat pienentyneet merkittävästi nykyisestään.
Kuntapäättäjänä joutuu toteamaan, että ministeriö on työntämässä rahoituksen ja hoitajien löytämisen ongelmat todellisuudessa kuntien, mahdollisten uusien maakuntien, asiakkaiden ja tulevien maan hallitusten syliin. Paineet järjestämisvastuussa olevia kuntia kohtaan lisääntyvät heti lain voimaantulosta. Kunnat tuottavat itse hieman yli puolet tehostetusta hoivasta ja valtaosan kotihoidosta. Jos hoitajia ei saada riittävää määrää on asiakaspaikkojen määrää vähennettävä sekä julkisessa että yksityisessä tehostetussa hoivassa, sillä lain kirjan 0,7 hoitajasta yhtä asiakasta kohden on täytettävä.
Kuntien hoito- ja hoivahenkilöstöstä jää seuraavien 10 vuoden aikana vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeelle noin 43 000 henkilöä. Kokonaisluku kasvaa edelleen, kun siihen lisätään yksityisen sektorin vastaavat luvut. Hoitajien työllisyysaste on ollut jo pitkään tapissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon työmarkkinoiden ulkopuolella olevat hoitajat eivät ole käytettävissä alan tehtäviin. Olemassa oleva hoitajapula näkyy yksiköiden arjessa sijaisten puuttumisena ja avoimina vakansseina ilman hakijoita.
Aino Närkki
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (kok.)
Riihimäki
