Kristiina HämäläinenKoronavirus on aiheuttanut Suomelle ja maailmalle poikkeuksellisen suuren kriisin. Toistaiseksi taloudesta keskusteleminen on ollut epäsoveliasta, mutta arkirealismi lyö päälle kiihtyvällä tahdilla.
Rajoitustoimet ovat olleet kovat ja vaikutukset osin hämärän peitossa. Vakavilta taloudellisilta ja sosiaalisilta vaikutuksilta emme välty. Merkittävä vaikutus tulevaisuuteen on myös ihmisten kokemalla inhimillisellä pelolla. Valtio- ja kuntatalous tulevat törmäämään seinään. Lisäksi ihmisten hyvinvointiin liittyvät eritasoiset haasteet näkyvät konkreettisesti taloudessa vasta ajan kuluessa. Kuluvan vuoden BKT:n arvioidaan notkahtavan Suomessa 5 – 13 prosenttia ja kuntien talouden heikkenevän 1,9 miljardilla eurolla. Tämä saa kaltaiseni 1970-luvun lapsen varsin mietteliääksi. Toistaiseksi rehellinen poliittinen keskustelu siitä, mihin meillä oikeasti on yhteiskuntana varaa ja mihin ei, on ollut olematonta.
Kuntien talousahdinko ei silti ole kokonaan koronaviruksen syytä. Kunnat olivat pulassa jo ennen epidemian alkua. Perusongelma on alati heikkenevä talouden pohja. Positiiviset tilinpäätökset ovat usein johtuneet onnekkaistakin kertaeristä, joiden toistumiseen ei voi luottaa. Ongelma ei ole vain pienten kuntien, vaan myös suurten kaupunkien. Tästä ilmiöstä on syytä olla huolissaan.
Kuntien menot kasvoivat vuonna 2019 4,1 prosenttia mutta verotulot vain 2,3 prosenttia. Tämä vinouma johtuu pääosin byrokraattisista uudistuksista, mutta muitakin haasteita on. Oma suonsa ovat kuntien yli 500 lakisääteistä tehtävää, jotka on pakko hoitaa. Lisää on tulossa. Kuntatalouden vaativa tehtävä on alijäämän kattamisen velvollisuus. Kuntatalous on pidettävä lain mukaan tasapainossa. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Hyvinvointikuntayhtymän kunnille osoittamat maksuosuudet on katettava kunnan omasta toiminnasta, ellei hyvinvointikuntayhtymä itse pysty hillitsemään kuluja. Miinusmerkkinen vuosi syö kunnan tasetta saman verran. Loppuun käytetty tase on suora kriisikuntakriteeri. Hyvinvointikuntayhtymässä talouden sopeutuksen vaihtoehdot ovat joko rakenteellisia tai sisällöllisiä – käytännössä siis ihmisten palvelut ja niiden taso. Helppoa tietä ei ole.
Talouden suuressa kuvassa on siis monia haasteita. Nykyisen hallituksen jakaessa massiivisia pakkoelvytyksiä jää seuraavien hallitusten tehtäväksi päätökset, jotka ovat 1990-luvun lama-aikaan verrattuna huomattavasti kovempia. Lisääntyvä velanotto on käytännössä tulevaisuuteen siirrettyjä palvelujen leikkauksia ja veronkorotuksia, joiden maksajina ovat nuoret. Uuden menetetyn vuosikymmenen uhka on ilmeinen.
Yritysten saattaminen kriisin yli sekä työn tuottavuuden nostaminen on talouspolitiikan ja ainakin kahden seuraavan hallituksen tärkein tehtävä. Uusien elvytyselementtien tarve on selvä, mutta niiden tulee mahtua niukkoihin raameihin. Suomen hyvinvointiyhteiskunnan kestävyys yhdistettynä Euroopan toiseksi nopeiten ikääntyvään väestöön sekä historialliseen pieneen syntyvyyteen, on siis vähintäänkin koetuksella.
Talouden kuhmujen korjaaminen ja julkisen talouden vakauttaminen ei ole ylitsepääsemätön tehtävä, mutta se vaatii kylmähermoista päätöksentekoa niin eduskunnassa kuin kunnissa. Rakenneuudistusten läpiviennissä ei ole Suomessa päästy loistamaan. Surullisin harjoitus näistä kaikista on usean hallituksen ja jokaisen puolueen käsissä vuorollaan ollut sote-uudistus. Suunnan korjaaminen edellyttää poikkeuksellisen vahvaa puolueiden välistä yhteistyötä. Koronan aiheuttamilla opeilla on taatusti hyötyä tässäkin asiassa. Epävarmuuden sietokyky, läheisapu, tutkitun tiedon arvostaminen ja jostain etuisuuksista luopuminen tulevat olemaan tärkeitä selviytymisen välineitä meille kaikille.
Kristiina Hämäläinen (Kok.)
Maakuntahallituksen varapuheenjohtaja, Hollolan kunnanvaltuutettu
