Moni meistä on huolestunut siitä, mitä Suomessa ja maailmassa on oikein tapahtumassa. Ihmettelemme, miten nopeasti kaikki on muuttunut. Kuka olisi vuosi sitten uskonut pakolaisvyöryn tulon Eurooppaan tai terroristihyökkäykset Pariisissa? Eikä kotimaassakaan kovin valoisalta näytä. Hallitus on joutunut esittämään toimia, joita ei ole ennen nähty. Ne ovat aikaansaaneet myrskyn. Joka viikolle on riittänyt oma kriisinsä. On ollut Kreikkaa, pakolaistulvaa, Fennovoimaa, yhteiskuntasopimuksen kaatumista, mielenilmauksia, sotea ja hallintarekisterisotkuja, poliitikkoihin käsiksi käymistä. Keskustelupalstoilla ja somessa kuohuu niin, että niitä on jouduttu sulkemaan.
Moni kysyy ihmeissään, mihin ovat kadonneet kaikki maltilliset ihmiset. Ne, jotka ymmärtävät että asiat ovat oikeasti monimutkaisia ja vaikeita, eivätkä provosoidu vastakkaisistakaan näkemyksistä? Tai ihmiset, jotka näkevät, että asiat ovat harvoin mustavalkoisia ja tuovat esille myös valtavirrasta poikkeavat näkemykset?
Historia toistaa itseään. Talouskriisi on pitkittyessään muuttunut poliittiseksi ja sosiaaliseksi kriisiksi. Molemmista on selvät merkit ilmassa. Poliittisen kriisin siemenet näkyvät ulospäin keskinäisen konsensuksen murenemisena ja kyvyttömyytenä tehdä tarvittavia päätöksiä. Euroopan hitaus reagoida ja päättää suurista asioista ilmeni niin Kreikan tukipakettien kuin pakolaiskriisin ratkaisemisessa. Ja vaikka Suomessa kaikki puolueet tunnustavat julkisen talouden tasapainottamisen tarpeen, siihen yksimielisyys näyttää päättyvän. Kinastelu elvytyksen ja leikkausten tarpeellisuudesta käy kiivaana. Kumpaakin keinoa tarvitaan. Kansalaisille on kuitenkin huomattavasti helpompaa puhua elvyttämisestä, kuin viestittää, että julkisia palveluita ja etuisuuksia ei ole mahdollista säilyttää nykyisellä tasolla, jos taloutta ei saada kuntoon.
Poliitikot pelkäävät tehdä välttämättömiä uudistuksia vaalitappion ja kansan reaktion pelossa. Eikä suotta: puolueiden kannatus heiluu gallupeissa ikävien päätösten julkistamisen tahdissa. Tästä syystä edellinen hallitus lykkäsi toistuvasti päätöksiään ja ampui viime metreillä itse alas pitkään valmistelussa olleet esitykset. Nykyinen hallitus aloitti toisin. Vauhti on ollut kuitenkin niin kova, että päätöksiä on jouduttu tarkistamaan ja perumaan. Jotain päätöksenteon vaikeudesta kertoo, että hallituskriisissä panokset olivat heti maksimissa.
Poliittinen kriisi näkyy myös Hämeenlinnassa. Jokainen on voinut havaita sen poliitikkojen keskinäisenä nokitteluna mediassa, vastapuoleksi koetuista poliitikoista tehtyinä tutkintapyyntöinä ja syytteinä. Ja vaikka demokratiaan kuuluukin keskustelu, maratonkokoukset lukuisine äänestyksineen puhuvat omaa kieltään poliitikkojen kyvystä löytää yhteistä näkemystä ja tehdä kompromisseja. En ihmettele, että hämeenlinnalaiset äänestäjät antoivat tästä toiminnasta eduskuntavaaleissa oman palautteensa. Surulliseksi asian tekee se, että se osuu kannaltamme huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan. Kun edessä on Sote- ja itsehallintoalueuudistus, nyt jos koskaan olisimme tarvinneet oman paikkakunnan kansanedustajia.
Suomalaisen yhteiskunnan paras puoli on ollut yhteiskunnallinen vakaus ja ennakoitavuus. Se selittää myös pitkälti takavuosien taloudellisen vaurastumisen. Meidän poliitikkojen pitää tuntea tässä oma vastuumme. Kun ajat ovat vaikeat, meidän tulisi yhdessä etsiä ratkaisuja ja olla omilla kannanotoillamme pikemminkin rauhoittamassa tilannetta kuin lisäämässä eripuraa ja vastakkainasettelua.
Kaija-Leena Savijoki
Hämeenlinnan kokoomuksen
valtuustoryhmän puheenjohtaja
