Suomalaiset päättäjät ovat epäonnistuneet. Epäonnistuneet päätökset ovat seuranneet toinen toistaan, vuosikymmenestä toiseen. Päätöksiä ovat hankaloittaneet haasteet ja kriisit niin ilmastoon, talouteen kuin eurooppalaiseen turvallisuuteen liittyen.
Suurin kriisi on silti aivan lähellä, jokapäiväisessä arjessamme. Kansamme ikääntyy samalla, kun sen syntyvyys laskee. Palveluiden tarve kasvaa samalla, kun yhteiset varat ehtyvät. Suomalainen hyvinvointivaltio, joka takaa esimerkiksi laadukkaan sairaanhoidon tai perusopetuksen, on pian henkitoreissaan, jollei suuntaa käännetä.
Eduskuntavaalien lähestyessä painotetaan resurssien lisätarvetta. Ratkaisuksi moniin ongelmiin ehdotetaan vain lisärahoitusta. Päätöksenteko tarvitsee kuitenkin rohkeampaa arvokeskustelua, perustelukykyä kipeiden ratkaisujen äärellä ja ennen kaikkea realismia.
Esimerkiksi kriisiytyneeseen koulutusjärjestelmään raha on monen puolueen tai toimijan ainoa ja ehdoton ratkaisu. Olen eri mieltä. Koulutusjärjestelmään käytettävää rahaa kasvatetaan määrällisesti vuosittain eri puolilla Suomea. Silti oppimistulokset laskevat, pahoinvointi lisääntyy ja kasvatus- ja opetusalan henkilöstö pakenee alalta. Rakenteissa, järjestelmässä ja toimintatavoissa on ilmiselvästi jokin pahasti pielessä.
Vuodesta toiseen jatkuva rahalla vikojen tilkitsemisen tapa on katkaistava. Rakenteet vaativat radikaaleja muutoksia. Äärimmäinen ja tuntuva ratkaisu on palveluiden pelkistäminen ja toimintatapojen ennallistaminen – niin koulutusjärjestelmän kuin muidenkin välttämättömien palveluiden osalta. Olennaista on kysyä, mikä yhteiskunnan rahoilla tuotettu palvelu ei ole aivan – tai lainkaan – välttämätön.
Kestämätöntä ja lyhytnäköistä on, jos hyvinvointiyhteiskuntaa pyritään elvyttämään tai palveluita rahoittamaan velkarahalla. Ei lapsen kipeä polvikaan parane laastarilla, vaikka se henkisesti saattaa luoda helpotusta hetkeksi.
Teresa Rautapää
äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
kansanedustajaehdokas
