Keskustelu hyvinvointialueiden talouden, rakenteen ja demokratian ympärillä on ryöpsähtänyt muutamissa viikoissa erilaisilla foorumeilla. Me, jotka olemme pitkään toimineet sotepäättäjinä, tiedämme kuitenkin ettei ”soten kriisi” ole tullut mitenkään äkkiä tai yllätyksenä. Ja onko edes kyse kriisistä, kun alueet ovat pystyneet turvaamaan peruspalvelut henkilöstöpulasta huolimatta? Ydinongelmana mielestäni on, ettei meillä ole oikein osattu tai haluttu määritellä yhteiskunnassa mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa 2020-luvulla ja millä toimenpiteillä ihmisten hyvinvointi todellisuudessa kohenee. Suomen talous on nyt tiukoilla ja olisi hyvä aika aloittaa älyllinen keskustelu hyvinvointivaltion säilyttämisen reunaehdoista
Alueuudistusta on syytetty tehottomaksi ja osasyyksi valtion velkaantumiselle. Hyvinvointialueuudistus itsessään ei ole kustannusten kasvamisen taustalla, vaan mm. kasvaneet palvelutarpeet ja kunnilta perinnöksi saadut sopimukset, palkkojen harmonisaatio, inflaatio ja sitovat mitoitukset. Käytämme nykyisellään vähemmän rahaa sotepalveluihin kuin esimerkiksi Ruotsi tai Norja. Hyvinvointialueille pitääkin taata nyt työrauha. Saattaa olla, että joskus tulevaisuudessa hyvinvointialueitakin on vähemmän, mutta nyt ajankohtaisempaa on alueilla laittaa palvelut ja palveluverkot kuntoon sekä tehdä hyvää
yhteistyötä muiden alueiden kanssa kansalaisten palveluiden turvaamiseksi ja talouden tasapainottamiseksi.
Markus Mäki kysyi Ess (30.8.2024) kuka poliitikko haluaa enää aluevaltuutetuksi? Hänen mielestään voi perustellusti kysyä mihin aluevaltuustoja tarvitaan. HS:ssä kirjoitettiin, että seuraavissa vaaleissa ei voi enää hokea: Hyvinvointivaltiosta on pidettävä kiinni. Juuri nyt tätä pitääkin hokea, mutta miten se tehdään? Valitettavasti nykytilassa kansalaisille on luvattu julkisin varoin melkein kaikkea ja paljon enemmän kuin annettu rahoitus mahdollistaa. Tilanne ei ole uusi ja alueiden lisäksi kunnatkin painivat samojen ongelmien kanssa, liikaa tehtäviä ja liian vähän maksajia.
Mielestäni demokratian merkitys ei katoa, kun jakovara pienenee. Seuraaviin vaaleihin tarvitaankin vastuullisia, ihmisten hyvinvoinnista ja tiukasta taloudenhallinnasta kiinnostuneita päättäjiä, jotka arvostavat omaa rooliaan hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäjänä. Haitaksi ei ole sekään, jos osaa tehdä rakentavaa yhteistyötä kunta- ja aluetasoilla. Jos politiikkaan on hakeutunut vain keksiäkseen verovaroille uusia käyttötarkoituksia ja hoitaakseen oman kulmakuntansa asioita, voi joutua pettymään seuraavilla vaalikausilla.
Valtakunnallisesti tarvitaan priorisointikeskustelua. Mitä palveluita julkisin varoin toteutetaan ja miten ne tuotetaan? Rahoituksen on oltava oikeudenmukainen. Lainsäädännön ei tule sitoa, vaan mahdollistaa. Tiedolla johtamisen merkitys korostuu, kun resurssit niukkenevat. Tarvitsemme nykyistä enemmän tietoa erilaisten toimenpiteiden vaikuttavuudesta ja palveluiden yksikköhinnoista, jotta toimien vertailtavuus on mahdollista. Esimerkiksi Frank Martela totesi Lahdessa 29.8, että hyvinvointi on enemmän kuin pahoinvoinnin puutetta ja tarvitsisimme standardisoidut hyvinvoinnin mittarit, aivan kuten meillä on mittarit mm. talouteen.
Hyvinvointialueilla hoidetaan tärkeitä sosiaali-, terveys ja pelastuspalveluita. Siihen tarvitaan julkisen ruoskimisen asemesta sopivasti tukea vaikuttaviin toimenpiteisiin, järkevä lainsäädäntö ja hyvinvointivaltion kokonaisvaltainen uudelleenmäärittely. Hyvinvointivaltio on säilytettävä, mutta se ei voi olla tulevaisuudessa samankaltainen nyt, jos haluamme huolehtia kansakuntamme elinvoimasta. Selvää kuitenkin on, ettei aluevaltuustojen lopetus ei kohenna Suomen taloutta eikä lisää kansalaisten hyvinvointia.
Sari Niinistö
Päijät-Hämeen hyvinvointialueen hallituksen pj
